Digiloikista

Blogiherääminen. Sain kunnian päästä kertomaan ajatuksiani opetuksen digitalisaatiosta eli digiloikasta, toiminnastani “verkkopetona” eli alueellisena verkkopedagogiikan tukihenkilönä ja kaupungissamme alkaneesta guru-toiminnasta. Koska Ylen kameran edessä ulosantini ei ollut ehkä kaikkein jäsennellyin eikä selkein mahdollinen ja vielä kun päässä oli ajatus, että pitää yrittää tiivistää paljon asiaa pariin minuuttiin, eivät ajatukseni varmastikaan välittyneet kokonaisuudessaan, joten on syytä avata puheita kirjallisesti ajan kanssa. Tänään vielä uutisoitiin Helsingin digihyppäyksestä ja keskustelut somessa jyllää. Pyrin olemaan provosoimatta, vaikka joitakin kärjistyksiä mielipiteen esittämiseen luonnollisesti kuuluu. 

Digiloikka

Käytettäköön tässä kirjoituksessa termiä digiloikka kuvaamassa opetusalan tvt-käyttöä. Digiloikka olisi oikeastaan pitänyt jo tapahtua ja jatkua koko ajan yhä pidemmin harppauksin.

Digiloikka ei tarkoita sitä, että kaikki opetus sähköistyy ja oppijat eristetään kukin oman päätelaitteensa eteen (taakse?) tekemään digitehtäviä. Se tarkoittaa monipuolisia oppimisympäristöjä siten, että opetukseen tuodaan kuhunkin oppiaineeseen ja kuhunkin ikäluokkaan sopivia sovelluksia ja laitteita, joita käyttämällä oppijat saavat mahdollisimman laajan käsityksen eri tavoista käyttää tvt:tä hyödyksi. Näitä opittuja digitaitoja oppija osaa käyttää tulevaisuudessa soveltaen niitä silloin käytössä oleviin sovelluksiin ja laitteisiin. Härpäkkeet muuttuvat tulevan 50 vuoden aikana varmasti mutta jos nyt osaa käyttää yhtä ja toista, pysyy kehityksen kelkassa ja OSAA OPPIA KÄYTTÄMÄÄN kulloisenkin työnantajan käyttämiä työympäristöjä.

Miten digiloikka sitten on mahdollista? Tarvitaanko rahaa vai asennetta? Nyt olisi mahdollista provosoida. Yritän välttää sitä. Jos opettajalle annetaan tässäkin vapautta ja vastuuta, rahaa kyllä on ottaa digiloikka. Jos raha täytyy ottaa pois jostain muusta opetuksen osa-alueesta, on esim. vuosikymmeniset perinteet omaavat painetut oppikirjat unohdettava. Opettajan pitäisi saada valita kirjojen sijaan digityökaluja, jos parhaaksi näin katsoo.

Tässä päästään yhteen digiloikkaa hankaloittavaan asiaan: kuntatalouden monimutkaiset kiemurat. Tapausesimerkki eli case 1: Ope haluaisi ottaa opetukseensa mukaan härpäkkeen X. Hän saisi sen kaupasta Y halvalla. Rehtori on suotuisa hankinnalle, koska näkee myös pedagogis-didaktisen mahdollisuuden ja jopa mahdollisuuden säästää ajan myötä. MUTTA:

  1. Kunnan tietohallinto kieltää hankinnan, koska laite ei ole sopiva heidän järjestelmiensä ylläpidettäväksi tai jokin muu huono selitys. Hankintaa ei saa tehdä, vaikka opettaja suostuisi ottamaan ylläpidon täysin itselleen.
  2. Kunta on joutunut kilpailuttamaan vastaavia laitteita ja hankintalistalla ei ole opettajan halpaa laitetta vaan vain kalliimpia rinnakkaismalleja, joissa on sellaisia hintaa nostavia ominaisuuksia, joita opettajan oppilaat ei tarvitse. Kunnassa tarjotaan mm. samanlaista työasemakokoonpanoa esikoulusta toiselle asteelle.
  3.  Sama laite saattaakin löytyä kunnan hankintalistalta, mutta hankintapaikan hinta on 50 % korkeampi kuin silloisen halvimman verkkokaupan.

Case 2, tositapaus: Aineenopettaja ottaa henkilökohtaisen digiloikan kollegansa kanssa ja siirtyy 5 euron (/oppilas) muokattavaan digikirjaan. Kirja jää oppilaan käyttöön hamaan tulevaisuuteen. Lukuvuoden aikana työpari kehittää materiaalia ja oppii käyttämään e-kirjan ja alustan  ominaisuuksia.

Ennen seuraavan lukukauden alkua on kunta neuvotellut ja kilpailuttanut yhdessä kumppanikuntiensa kanssa kauppapaikkadiilin. Tästä eteenpäin opettajat (koulut) saavat hankkia digisisältönsä vain tämän kaupan kautta. Vain kaupan kautta tarjottua materiaalia saa hankkia, ”koska kilpailutus”.

Kuinkas kävikään: Työparin ja oppilaidensa käyttämää e-kirjaa ei tullut tarjolle seuraavalle lukuvuodelle ainoan sallitun kauppapaikan valikoimaan. Edessä oli paluu huomattavasti kalliimpaan paperikirjaan ja opitut digitaidot unholaan – motivaatio palata taas joskus digiin huipussaan!

Ilmapiirin merkitystä ei pidä väheksyä. Jos koulun yleinen ilmapiiri on digivastainen (eli -pelkoinen?), yhden opettajan on vaikea lähteä kehittämään opetustaan kohti digiä. Oma kouluni on iso, yli 60 opettajan yhtenäiskoulu. Joukkoon mahtuu monta eri tavalla erikoistunutta taitavaa pedagogia. Koulun johdolle kiitos siitä, että kunkin kokeilut saavat luvan – oli kokeilu digiä tai ei. Minä en ole vahvin luu kuuntelemaan oppilaan huolia murrosiässä mutta digihommista olen innostunut ja osaan kollegoita opastaa. Kukin pääsee eteenpäin vahvuuksillaan ja kaikkia tarvitaan.

Provosoiva osuus: Koulu on yt-peloton paikka työskennellä, jos on eläkevirka taskussa. Kenkään ei tarvitse kehittää itseään, digisti tai muuten,  ja tehdä itsestään tarpeellinen työyhteisölle miettien, mikä on oma arvo tilanteessa, jossa henkilöstövähennyksiin jouduttaisiin. Yksityissektorilla työn ohessa tapahtuva itsensä kehittäminen lienee välttämättömyys. Ope voi käyttää edelleen 15 vuotta sitten hyviksi havaitsemiaan molemmin puolin täytettyjä kalvojaan vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Opetusmateriaali – opettajan vai oppilaan työkalu

Edellä ehdotin, että oppikirjan tilalle voisi ottaa digihärpäkkeitä, jos opettaja sen paremmaksi kokee. Monesti, kun oppikirjojen tarpeellisuudesta tulee puhe, puhutaan siitä mitä “opettaja tarvitsee opetuksessaan”. Eikö pitäisi kysyä, mitä “oppija tarvitsee oppiakseen”?

Oppikirjoissa on yhdentasoista selkokielistä tekstiä. Joissakin oppiaineissa tieto vanhenee nopeasti, toisissa taas kaavat ovat vuosisatojen takaa säilyneitä. Yhdelle oppilaalle oppikirjan teksti on sopivaa, toiselle vieläkin liian vaikeaa ja kolmas kaipaisi laajempia selityksiä ja taustoja. Voisiko siis luopua kirjasta ja ohjata oppilaita etsimään, muokkaan, suodattamaan ja soveltamaan kunkin käsiteltävän asian sisältöjä kykyjensä ja tasonsa mukaisesti – digimaailmasta ja tietokirjoista.  Oppilas tarvitsee tähän ohjausta ja mielellään oman henkilökohtaisen digipäätelaitteen, jolla tehdä työtä joka oppiaineessa, ei kymmentä eri oppikirjaa.

Ja nyt tarkennus: En väitä, että opettajan pitää luopua oppikirjasta. Saa jatkaa kirjoin, ilman kirjoja tai sekä-että. Ei lähdetä vastakkainasetteluun vaan annetaan vapaus jokaisen kukkasen kukkia.

Verkkopetotoiminta

Oma verkkopetourani alkoi tammikuussa 2011. Sillon meitä oli koko Vantaan perusopetuksessa 6 ja kouluja n. 50. Vastuukouluja kullakin siis n. 8. Viime tammikuussa lisäännyimme 16:een ja nyt kullakin on 2-3 vastuukoulua. Nykyinen määrä tuntuu sopivalta. Omien kahden naapurikoulun opettajat tulevat yhä tutummiksi, joten kynnys pyytää apua on jo aika matala.

Lukujärjestyksistämme on vapautettu keskiviikkopäivät omasta opetuksesta, jolloin voimme kierrellä kouluillamme opastamassa ja kouluttamassa opettajia tvt:n opetuskäyttöön. Lisäksi järjestämme ympäri kaupunkia opetushenkilöstölle eriteemaisia KOULUTUKSIA.

Parhaimmillaan yhteistyö opettajan kanssa voisi noudattaa seuraavaa mallia:

  • Opettaja on pitkään pohtinut, että digillä voisi jonkin asian tehdä helpommin, motivoivammin ja siten oppimistuloskin olisi parempi. Pidämme suunnittelupalaverin (mukana voi olla muitakin saman aineen tai luokkatason opettajia), jossa mietimme mahdolliset oppimisympäristöt ja työtavat.
  • Seuraavalla viikolla menen opettajan mukaan oppitunnille auttamaan opea ja oppilaita mahdollisesti eteen tulevien ongelmien kanssa.
  • Tunnin jälkeen toinen palaveri, jossa käymme läpi onnistumiset ja epäonnistumiset.

Guru-toiminta

Vantaan esi- ja perusopetuksessa polkaistiin käyntiin toimintakulttuurin kehittämishanke, Guru Café -toiminta. Tavoite on, että Guru Caféssa oppilaat auttavat toisiaan ja opettajia tvt-asioissa. Joka koulussa on jokin tila sisustettu “kahvilaksi” ja varsinainen toiminta on koulujen päätettävissä. Hessun juttu Guru Cafésta täällä.

Meidän koulussa Guru-toiminta tapahtuu kerhoissa kerran viikossa vaihtelevin iltapäivin. Kerhon ohjaajana on 2-3 guru-opettajakoulutuksen käynyttä opettajaa. Kerhon pääteema vaihtelee: 3d-suunnittelu ja -tulostus, koodaus, animaatio, videointi, oppimispelit, netiketti… Kerhossa on aina mukana muutama guru-oppilas apuopena. Kerhossa on myös mahdollista tehdä läksyjäkin, joissa tarvitaan tietokonetta – kaikilla ei siihen ole mahdollisuutta kotona.

Guru-opettajat päivittävät oppilaslistaa luokittain oppilaiden osaamisesta. Listasta ope voi sitten katsoa ja todeta, että “Pekka ja Lisbit 3b:ltä osaavat animaation tekemisen tabletilla. Voin huoletta teettää ryhmällä animaatiota hyödyntävän opetuskokonaisuuden.”

Oppilaiden osaamistaso tasoittuu. Kaikki diginatiaisetkaan eivät syntyjään taida kaikkea. Olen tänä vuonna vetänyt jokaiselle koulumme kuudelle seiskaluokalle tvt-kurssia. Joka ryhmässä on ollut pari oppilasta, joille on pitänyt opettaa, kuinka @-merkki saadaan tehtyä, jotta voi lähettää sähköpostia. Kyllä ne pelit löytävät ja osaavat tunkea suklaapatukkakääreitä keskusyksikön sisään käryämään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s